Dolomiiteilla osa 2

Lagazuoi-vuoren jälkeen ajoimme seuraavan aamuna patikoimaan sen lähistölle Rifugio Scotoniin ja siitä vielä eteenpäin Lagazuoi-järvelle. Päivä oli sumuinen mutta se tuntui sopivan maisemaan: laakso ja rinteet joita pitkin etenenimme, muistuttivat ajoittain Yosemitea, joka on meikäläisen spekseillä pirun komea paikka. Ei siis valittamista reittivalinnassa, säästä huolimatta!

Lagazuoi-järvi oli tyypillinen vuoristolampi; pieni, kauniin värinen ja pirun kylmä. Sen yläpuolisilla rinteillä kiemurtelivat reitit jonnekin kauas: onko kukaan edes laskenut, kuinka monta tuhatta kilometriä vaellusreittejä Alpeilla on? Varmaa on ainakin, että niillä saisi vuosikausia vietettyä kepeästi. Me tyydyimme kuitenkin tällä kertaa laskeutumaan alas vuoristomajaan ja nauttimaan siellä paikallisia antimia. Alppiruoka on melko tuhtia ja maanläheistä lihoineen ja perunoineen, joten nälkä sillä lähtee mutta kulinaristisia elämyksiä emme ole vielä kokeneet. Voihan se tietysti olla niin, että ollaan vain syöty väärissä paikoissa tai vääriä asioita. :)

Iltapäivän edetessä sää muuttui sateiseksi ja sumuiseksi, joten loppupäivä meni ajellessa hissukseen kohti hotellia ja miettiessä aikataulua seuraavan päivän ohjelmalle Venetsiassa. Siitä ehdinkin jo kirjoitella täällä. Venetsiasta matka jatkui läntisemmille Alpeille, missä ollaankin käyty jo kolmena kesänä!

Dolomiitit ja ylistys roadtripeille

Nyt on pakko laittaa vihdoin jakoon kuvat joita tuli otettua kesällä Dolomiiteilla käydessämme; olin jo jonkin aikaa halunnut nähdä tätä Alppien rosoisempaa osiota ja vaikka lomaa oli vain viikon verran, olimme tarpeeksi hulluja oikeasti ajaaksemme Italiaan niitä katsomaan. Automatkoissa on jotain maagista: se on vähän kuin meditointia, kun istuu pari vuorokautta putkeen ja vain tuijottaa ohikiitävää maisemaa, ajattelee ja vaihtaa silloin tällöin sanan tai kaksi toisen kanssa.

Parista pysähdyksestä huolimatta matkamme taittui rivakasti: Tukholmasta lähdimme lauantaiaamuna, ja jo sunnuntaina iltapäivällä olimme Alpeilla patikoimassa. Yksi syy nopeaan etenemiseen on tietysti hotellihässäkän poistaminen aikataulusta: viikon aikana nukuimme enimmäkseen autossa, hotelliöitä karttui 9 päivän matkalla vain kolme. Sen verran mukavaksi paikaksi "Hotel Honda" osoittautui. Oman auton takakontissa uinuessa ei tarvitse murehtia luteita, kökkäreisiä lakanoita tai jalkasientä kylpyhuoneessa. Ilmaistakin se vielä on! Kyllä roadtrip vaan on niin paras tapa lomailla.

Mutta takaisin Dolomiitteihin, tuohon laajaan alueeseen koillis-Italiassa. Tällä reissulla ei ehtinyt kuin vähän raaputtaa pintaa; tuonne pitää palata uudelleenkin! Hienoin kokemus oli patikoida Lagazuoi-vuoren huipulle, osittain tunneleita pitkin: vuoren sisällä ja ympärillä on ensimmäisen maailmansodan ulkoilmamuseo. Sata vuotta sitten iso osa Dolomiitteja oli sodan rintamalinjaa, ja sotilaat kaivoivat kilometreittäin tunneleita vuorten sisälle kun taas vuorten seinämille tehtiin huomaamattomia kulkureittejä jotka kulkevat Via Ferrata-nimellä. Yhtä sellaista pitkin laskeuduimme vuorelta alas, ja muutamia jänniä kohtia reitillä oli, vaikka se helpoksi kai vielä laskettaisiinkin. Muita siellä ei juurikaan ollut, mikä teki reitin varrella olevien tunneleiden tutkimisesta entistä jännempää. Ylös tullessamme tunneleita pitkin taas sai mennä muiden seurassa, mutta hurjalta se silti tuntui: kosteassa pimeydessä kilometri toisensa jälkeen jyrkkää nousua, pelkän taskulampun varassa.

Illalla nautiskelimme maisemista niityllä istuskellen ja viiniä juoden, trangialla kokattu ruokakin maistui erinomaiselta. ;) Illaksi kävimme autoon nukkumaan ja aamulla herättyämme oli aika jatkaa matkaa. Luvassa siis vielä pari Alppiaiheista postausta!

Kannattaa muuten tsekata myös Maarit Helenan ja Suvi Höydenin jutut Dolomiiteilta, hyvin samoissa maisemissa on menty! Toisin kuin kaupunkilomailussa, luontomatkailussa on aina hauska huomata, että vaikka olisi käynyt tismalleen samassa paikassa kuin joku toinen, kuvat ja kokemukset voivat kuitenkin olla hyvinkin erilaisia; jokaisen kokemus on ainutlaatuinen ja uniikki.

ALPIT - A LOVE STORY

Dramatisoitu otsikko! Mutta totta se on, pidän Alpeista valtavasti. Tulen varmasti tulevien vuosien aikana olemaan vakiovieras niillä lakeuksilla, haaveillen salaisesti siitä hetkestä kun uskallan vihdoin tarttua kiipeilyvarusteisiin ja pistää riskiä peliin. Toistaiseksihan olen vain patikoinut, ja pysynyt potentiaalisesti vaarallisista paikoista kaukana...

Alpit ovat valtavan kauniita joka näkökulmasta, katsokaa vain tuotakin kuvaa jonka otin Suurelta Saint Bernardin solalta. Miten tuollaista maisemaa ei voisi rakastaa! Väsyneitä jalkojaan ei edes huomaa, kun patikointireissuilla maisemat vaihtuvat koko ajan ja samakin vuori muuttuu ihan erilaiseksi kuvakulman vaihtuessa. Kun vielä oppii tunnistamaan kuuluisimpia vuoria, on niidenkin bongaaminen kaukaisuudesta palkitsevaa. Vuorissa on jotain majesteettista, paljon ihmistä suurempaa. Omat murheet tuntuvat pieniltä siellä ollessaan, ja mieli tuntuu vapaalta. Alpeilla olo on kuin vapauttava retriitti kaikesta maallisesta.

Olen tehnyt tuttavuutta Alppeihin lähinnä Italian ja Sveitsin kautta, mutta valtionrajoilla ei Alpeilla ole juurikaan väliä; siellä ollaan ensisijaisesti Alpeilla ja vasta toissijaisesti kyseisessä maassa. Kulttuuri ja arkkitehtuuri ovat yhteneväistä ja kieletkin menevät iloisesti sekaisin: Italiasta löydät vahvasti ranskankielisiä alueita ja niin pois päin. Vuorilla kulkevat ihmiset ovat kansallisuudesta riippumatta ystävällistä porukkaa, ja iloisia kasvoja näkee joka paikassa. Ihmisten rakkaus kotiseutuunsa näkyy ja kuuluu. Monesti sitä on jäänyt suustaan kiinni, vaikka aina yhteistä kieltä ei olisikaan!

Minulla on työn alla muutama matkakertomus Alppien alueelta, ja tarkoitus olisi myös tämän kesän Toscanan matka koostaa kuviksi ja tarinoiksi. Toivottavasti niistä on iloa muillekin! :)

Muita Alppeihin rakastuneita? Jos sinulla on omia tarinoita jaettavaksi, heitä linkkiä - ryhdyn oitis lukijaksi!